Eyewitness Heidi Väätänen in Finnish, about University Hospital Helsinki

Heidi Väätänen is a Finnish writer and dramaturgue. She attended the Finnish version of LFEO for nurses at the Emergency Department at the University Central Hospital Helsinki.

English version of Heidi’s report >> more

07082013_Unihospitalduring

 

Ennen luentoa ajattelen viimeisimpiä kertojani sairaalassa: juuri synnyttänyt ystävä. Hampaiden perustarkastus. Isä sydänleikkauksen jälkeen. Anonyymit käytävät ja vuodeosaston haju. Hetket joita en muistele, vaan unohdan kun astun sairaalan sähköistetystä ovesta ulos. Mutta ei pitkäaikaisosastoja. Viikkojen ja kuukausien hoitojaksoja. Koputan kolme kertaa ilmaan.

Tuskin ajattelisin näitä hetkiä jos olisin menossa katsomaan esitystä tavalliseen teatteritilaan. Mutta en ole, vaan esitys tapahtuu yliopistollisen sairaalan korkeimmassa rakennuksessa. Muutos tietoisuudessa ja ajattelussa – yksi erittäin hyvä syy viedä esityksiä teatterin ulkopuolisiin tiloihin.

Lecture for Everyone. Sarah Vanheen kirjoittama luento meille kaikille. Luento joka pidetään eri maissa ja eri paikoissa: yrityksissä, sairaaloissa, kokoustiloissa.

Ja tällä kertaa: sairaalan oranssiksi ja vihreäksi maalatut seinät. Suunnittelijoiden yritys välttää totaalinen steriiliys ja kylmyys. Ei virtsan hajua. Sairaalan ilmastointi on parantunut sitten viime kerran.

Kävelemme tuottajan ja esiintyjän kanssa rappuset alas sydänvalvontaosastolle. Tällä kertaa en ole menossa katsomaan isääni vaan Lecture for Ereryonea, joka on kansainvälisesti tunnustettu nykytaideteos. Otamme prokkisvalokuvan käytävän sohvalla. Tyhjä rullatuoli tulee mukaan kuvaan. Ohitsemme kuljetetaan vuodepotilas. Ei tv-sarjan kiirettä ja äänimaisemaa, ainoastaan hauras ja kutistunut ihminen sairaalalakanoissa.

Odotushuone. Näytteenotto. Tutkimushuone. Sydänvalvonta. Odotusnumero 027. Emme odota vuoroamme sydänvalvontaan vaan esitykseen.

Lapsellinen ja vanhanaikainen jako taidemaailman ja muun maailman välillä kasvaa.

Kävelemme kohti esitystilaa, sairaanhoitajien ja sihteerien taukohuonetta, josta kuuluu eloisaa puhetta. Hetken keskeyttää esitystaiteellinen interventio – luennoitsijaa esittävä Elina Pirinen astuu pöydän eteen. Osa hoitajista istuu pöydän ääressä, loput seinien viereen järjestetyillä tuoleilla. Minä seison kaikkien takana lähellä ovella. Paikka ja asento korostavat ulkopuolisuuttani. En ole se jolle luennoidaan, vaan se joka katsoo niitä joille luennoidaan. Ne-me – vanha tuttu sosiologian kirjoista – tulen tietoiseksi havainnoijan roolistani ja minun on vaikea katsoa ihmisiä.

Esiintyjän siniset silmät siirtyvät jatkuvasti kuulijasta toiseen. Ihmiset katsovat syliin. Yläviistoon. Luennoitsijaan. Esiintyjä luennoi erilaisista kasvoista ja ruumiista, väsyneistä ja tuntemattomista. Sanojen pelkkyys ja kaunokirjallisuus muuttavat hetken – arkinen vesipulloista juominen keskeytyy. En saa selvää onko tunnelma ylevöitynyt vai vaivaantunut.

Ihmisillä on kädessään paperimukeja ja vesipulloja. Joku leyhyttelee kädellä kasvojaan. Joku pyörittelee niskojaan. Näytönsäästäjällä pyörii Windowsin logo. Nämä ovat yksityiskohtia jotka jälkeen päin muistan. En tiedä mitä lukea niistä ulos. Ovatko ihmiset kiusaantuneita vai projisoinko heihin vain oman kiusaantuneisuuteeni tilanteesta tarkkailla heitä? Onko kysymyksessä vain oma nostalginen kunnioitukseni ”oikeaa työtä” tekeviä ihmisiä kohtaan? Olisiko minun helpompi ottaa luento vastaan neutraalimmassa teatteritilassa? Kokisinko että teatteri antaisi esitykselle sen tarvitseman suojan, tekisi näkyväksi esityksen esityksellisyyden? Nyt sosiaalinen konteksti, yliopistollinen sairaala, muuttaa esitystilannetta (ja tekstin merkityksiä?), ja nostaa esiin monia eettisiä kysymyksiä: miten käytämme 17 minuuttia yhteistä aikaa? Kuka puhuu ja kenelle ja mitä? Luento esityksen muotona toimii tilannetta määrittävänä ja suojaavana kehyksenä, mutta sisällön liikkuessa yhdessä elämisen ja lopulta hyvin henkilökohtaisen moraalin ja etiikan alueella, en ole varma riittääkö kehys. Luennon muotoon kuuluu jo jonkinlainen opettavuus ja asiantuntijuus: pitäisikö tekstin kieli ja sanat asetella jotenkin toisin?

Esiintyjän rohkeasanaisessa ja auki olevassa paljaudessa on epäilemättä jotain tärkeää. Keskeytys. Tavanomaisten rutiinien katkaiseminen. Tutun olemisentavan muuttaminen toiseksi: kuinka usein tässä tilassa puhutaan ihmisen katastrofaalisuudesta, rakkaudesta konkreettisena tekona, yhdessä elämisestä ja vallasta? Erityisesti luennon tarinalliset katkelmat taksikuskista ja rakkaudesta, pysäyttävät. Tapahtuu kiinnostava esitystilanteen ja fiktiotekstin yhteen kietoutuminen: puhuuko luennoitsija todella jostain itselle tapahtuneesta? Asettaa itsensä paljaaksi edessämme tuosta noin vain? Esiintyjän julkinen hauraus herkistää minut kuulijana – myös tekstin ilmipoliittisempaa ja moralisoivampaa sisältöä on helpompi kuunnella henkilökohtaisena ja erityisenä kuin sosiologisena ja ulkoapäin annettuna analyysinä rakenteista. Tämä havainto saa minut tekijänä innostumaan uudelleen esitystilanteen ja fiktiivisen tekstin mahdollisuuksista.

Siitä huolimatta olen monta kertaa vaivautunut. Erityisesti kun puhutaan sanasta ’care’. Yleisinhimillinen sana, jonka tärkeyttä ei voi liiaksi korostaa, mutta silti tilanteessa on minulle jotain outoa, kun siitä puhutaan hoitajille, jotka päivittäinen vaihtavat vaippoja, jakavat lääkkeitä, pesevät vanhuksia. Sanomalehdet kommentoivat toistuvasti liian nopeita sairaanhoitajakierroksia, mutta eivätkö hoitajatkin ole lähinnä leikkausten ja rakenteellisen tehostamisen puristuksessa? Mutta ehkä tässä juuri luennon esittämä haaste: siitä huolimatta, aina, yhä uudelleen, epäonnistuneenacare! We are before! Pienin mahdollinen politiikka.

Silti luennon lopussa kuulen lähinnä isoja sanoja järjestelmästä ja ihmisten katastrofaalisuudesta. Tekstin olettama ja puhuttelema toinen – voiko sen yleistää koskemaan jokaista? Tiedän, että kysymyksessä on luento, mutta miten luennoida sellaisesta aiheesta kuin yhdessä eläminen, joka menee jokaisen henkilökohtaisen moraalin ja etiikan alueelle? Huomaan miettiväni poliittisen ja sosiaalisen taiteen mahdollisuutta ilman ylhäältä alas rakentuvaa puhuttelemisen tapaa: millainen teksti ja kieli tekee henkilökohtaiseen etiikan alueeseen vetoamisen mahdolliseksi? Pitäisikö luennoitsijan pysyä enemmän yksityisten havaintojen ja tarinallisten anekdoottien, fiktiivisen henkilökohtaisuuden tasolla, kuin puhua järjestelmästä, koneistosta, vapauden ja kuluttamisen kulttuurin irvokkuudesta? Tai pitäytyä rehellisemmin pelkässä poliittisessa kielessä? Pidän siitä miten luento sisältää erilaisia tekstimateriaaleja, hyppää tekstilajista toiseen, ja esityksestä tulee assosiatiivisempi ja vapaampi tulkinnoille. Silti mietin, pitäisikö ”sosiologisen analyysin” ja henkilökohtaisten anekdoottien suhde painottua etiikan alueella liikkuvassa luentoesityksessä toisin? Nyt kielen rekisteri vaihtelee henkilökohtaisen ja yleisen, paljastavan ja osoittelevan välillä, enkä ole varma luennon eetoksesta: kunnioittaako se puhuttelemaansa toista erityisenä ja omana, vai kuvitteleeko se puheen kohteeksi ’ yleisen toisen’ , mitä ei kai voi tehdä ilman jonkinasteista ihmisten tasapäistämistä? Lecture for everyone – onko se edes mahdollista tai tavoiteltavaa?

Ehkä minä itse olen juuttunut sovinnaisuuden eetokseen – syy miksi niin ”moni asia jää sanomatta”. Ehkä me tarvitsemme enemmän I do have something to say – asennetta. Sieltä täältä nousevat itsepintaiset, varomattomat ja singulaariset puheenvuorot. Vähitellen kasvava moninaisuus.

Näitä asioita jään miettimään kun kävelemme pois kahvihuoneesta. Heillä alkaa iltavuoro. Minä avaan macbookin ja reflektoin.

 

7.-8. 8. Heidi Väätänen